Juhan tarina
Tämä on kertomus siitä, kuinka entinen aktiivikristitty luopui uskostaan. Teksti viittaa välillä ikääni, ja La 11. lokakuuta 2008 olen 24 vuotta, 8 kuukautta ja 8 päivää vanha.
19 ikävuoteeni mennessä olin ollut käytännössä koko ikäni uskossa. Muutamaa vuotta aiemmin olin aktiivisesti evankelioinut ihmisiä eli kertonut Jeesuksesta, jonka uskoin olevan hyvä sanoma. Jaoin kaduilla hengellisiä traktaatteja kulkiessani, pidin kulkiessani yllä aktioliiviä (selässä lukee "Smile! Jesus loves you!"), kävin aktioissa (tilaisuuksissa, jossa evankelioitiin kadulla ihmisiä) jä kävin Evankeliointi elämäntapana -kurssin. Luin Raamattua ahkeraan ja saatoin rukoilla tuntikausia päivässä. Myös kotisivuillani kerroin avoimesti uskostani Jeesukseen ja argumentoin kristinuskon puolesta. Olin tyypillinen hihhuli.
Sitten tapahtui jotain.
Aloin kyseenalaistamaan kristinuskon todenperäisyyttä noin 17-vuotiaana. Elämääni tuli vaihe, jolloin vihasin Jumalaa. Tämä johtui varmasti osittain siitä, että minulla oli patoutunutta vihaa vanhempiani kohtaan, mutta en uskaltanut purkaa vihaani muuhun kuin Jumalaan. Samoihin aikoihin aloin kaverini kanssa löytää kristinuskosta yhä enemmän ongelmia ja ristiriitoja.
Ajan kuluessa ja työstäessäni asioitani vihani Jumalaa kohtaan helpotti, mutta kyseenalaistaminen jatkui. En enää uskonut rakastavaan Jumalaan, koska liian moni asia soti tätä käsitystä vastaan. Uskoin vain, että on olemassa Jumala, joka on sadisti. Lopulta, huhtikuussa 2003, tajusin, ettei ajatusmaailmaani erottanut enää mikään ei-uskovasta. Tajusin, että yhtä hyvin voin olla uskomatta Jumalaan, koska hänen olemassalostaan ei ollut mitään merkkejä ja ristiriitoja löytyi runsaasti. Valinta ei tapahtunut hetkessä, mutta sen tiedostaminen ja tunnustaminen tapahtui. Yhdessä hetkessä pidin itseäni vielä lievästi uskovana, seuraavana en enää tunnustanut kristinuskoa.
Oloani pahensi se, etteivät useimmat uskovat suostuneet ymmärtämään esittämääni kritiikkiä. Keksin termin "puhelinvastaajauskova" kuvaamaan niitä, jotka suolsivat vastauksia kuin liukuhihnalta ajattelematta yhtään, mitä sanovat. Edelleen törmään uskoviin, jotka parhaimmista vasta-argumenteista huolimatta jatkavat oman mielipiteensä julistamista, vaikka heillä ei ole enää minkäänlaisia perusteluja. Parhaimmillaan jotkut uskovat olivat niin ajattelemattomia, että he eivät olisi tunnistaneet kehäpäätelmää, vaikka sellainen olisi kävellyt kadulla heitä vastaan.
Kristinusko.infossa oleva kritiikki on syntynyt suurelta osin tämän kyseenalaistamisprosessin seurauksena. Jossakin vaiheessa aloin pitää listaa huomaamistani ongelmista, ja tuloksena on tämä sivusto.
Uskosta luopumiseni jälkeen uskoni yliluonnolliseen heikentyi tasaista tahtia. Keväällä 2004 pidin jumalan olemassaoloa vielä todennäköisenä, mutta kevään ja kesän vaihteessa en ollut enää varma. Heinäkuussa 2004 en enää uskonut korkeampien voimien olemassaoloon (tai ainakin pidin sitä hyvin epätodennäköisenä). Kyllähän sitä edelleen kuulee silloin tällöin kertomuksia yliluonnollisista asioista, mutta kertomusten puutteellisuuksien ja omien kokemuksieni takia en enää juurikaan noteeraa niitä. Nykyisin ajattelen, että ihme on ihme vasta sitten, kun sen ovat paranormaaleihin ilmöihin ja huijauksiin erikoistuneet tutkijat (esim. James Randi) sellaiseksi todenneet. Muussa tapauksessa kristinuskon ihmeiden rinnalle joutuu asettamaan myös kaikki ufosieppauskokemukset, astraalikehät sun muut, enkä usko kristittyjenkään hyväksyvän tätä helposti.
En tiedä vielä, miltä tulevaisuuteni näyttää. Voi olla, että jossakin vaiheessa kristillinen uskoni palautuu ennalleen ja evankelioin jälleen aktiivisesti. Toivon kuitenkin, etten unohda kaikkea kokoamaani kritiikkiä, vaan saan vastauksia ja olen tyytyväinen niihin. Toivon, etten ole yhtä ajattelematon kuin monet muut, vaan osaan edelleen kritisoida asioita, joihin uskon. Täytyy kuitenkin todeta, että pahalta näyttää.